Koko päivä vilkuilen kasvavan jännityksen vallassa puhelintani. Eikä se lääkäri vieläkään soita. Ruokatuntiin asti saan töitäkin edistettyä, eikä ajatus vielä harhaile. Kahvin jälkeen en meinaa enää jaksaa keskittyä. Iltapäivällä olen jo melkein töitä lopettelemassa, sulkenut osittain työssä käyttämiäni ohjelmia, mitä en enää loppupäivästä tarvitse. Eikä vieläkään se lääkäri ole soittanut. Mietin, että ennenkuin suljen loput ohjelmat ja työtietokoneen, käyn kyllä työajalla vessassa ja vien oman puhelimeni eteisen tasolle jos se sattuisi just soittamaan. - Ja niin, tietenkin sattuu. Just silloin soittamaan.
Kiireesti pesen kädet ja varmasti vielä sormenpäät märkinä vetelen vastauspainiketta kosketusnäytöllä. Toimii se sentään puolikuivin käsin. Reippaana vastaan koko nimelläni. Lääkäri esittäytyy ja sillävälin minä ehdin istahtaa alas keittiön pöydän ja muistiinpanovälineiden ääreen. Sanoo, että ehdit käydä labrassa ja kaulan alueen ultraäänitutkimuksessa. - Niin ehdin. Otettiin myös ohutneulanäyte, vastaan, auttaen lääkäriä jutun juurelle. - On se nyt vaikeaa päästä asioissa alkuun, huokailen äänettömästi itsekseni...
Ensin lääkäri sanoo, etteivät patologian vastaukset ole vielä tulleet, että hän katsoo nyt näitä laboratorioavastauksia. - Pitkältä tuntuva hiljaisuus. Sitten hän sanoo, "Ei näissä veriarvoissa ole mitään, eikä ole anemiaakaan." - "Jaa, no, minun mielestäni ne ferritiiniarvot on aikalailla edelleen alhaiset, vaikka toki aavistuksen paremmat kuin edelliskerralla.", vastaan. Lääkäri ei vastaa siihen mitään. Sanoo, että viitteissä täällä taitaa muutkin arvot olla. Alan itse kommentoida kilpirauhasarvoistani, että onkohan aiheellista alkaa pohtia uudelleen tyroksiinilääkitystä, kun lääkäri vaan porhaltaa eteenpäin, että viitteissä kilpirauhasarvotkin ovat. Niin ja hänen täytyy katsoa uutta soittoaikaa patologian tuloksille... "Ai, mutta onhan täällä ne tulleet..."
Taas epätodellisen pitkältä tuntuva hiljaisuus. Seuraavat sanat eivät unohdu: "Lymfaattinen. Pieni epäilys pahanlaatuisuudesta." Sitten hän jatkaa: "Nyt sitten kirjoitan kiireellinen-luokituksella lähetteen Kotkaan. 1-7 päivää menee hematologille, sisätautien polille päästä tutkimuksiin." - Kysyn, mitä sieltä nyt tutkitaan. Tutkitaanko pattia lisää? Poistetaanko se? Otetaanko magneettikuvia? Lääkäri vastaa: "Kaikki on mahdollista. Voit tiedustella sisätautien polilta, jos alkuviikosta ei ole kutsua sinne tullut." Sitten hän on taas hiljaa ja lähinnä itselleen kait toteaa "Sillä ei omaa verenkiertoa." Minä en tiedä, mitä ajatella, vielä vähemmän, kun lääkäri kiireisen oloisena toteaa: "Hyvä on, nyt tutkitaan" Ehdin todeta väliin, että parempi onkin tutkia, kun hän jatkaa: "Imusolmuke todennäköinen. Ei tämän takia nyt kannata yöunia menettää. Hyvät päivänjatkot. Kiitos hei."
Puhelu ja lääkärinsoittoaika on ohitse. - Minulla suhisee päässä, mitä se lääkäri oikein sanoi. Olin muistilapulle pikakirjoituksella kirjannut ensimmäisen ja viimeiset lauseensa puhelun yhteydessä ja luen ne epäuskoisena uudelleen.
- Siis mitä? - Pieni epäily pahanlaatuisuudesta. Eikä kannata yöunia menettää. - Sanoiko se tosiaan näin?
Häpeän tunnustaa, mutta menen työajalla ja työtietokoneella tarkistamaan omia tietojani työterveyden sivuilta, että mitä siellä oikeasti lukee. Vieläkin päässä epätodellinen olo, myös itse puhelusta ja sen kulusta. Miten se lääkäri saattoi olla niin hätähinen ja erikoinen. Eihän se edes halunnut vastata mun kysymyksiini. Eikä se edes halunnut mun kyselevän. Kauhea kiire oli puhelu saada lopetettua ja minut siirrettyä eteenpäin omilta harteiltaan. Tai sille se ainakin tuntuu... Päässä takoo tyhjää, lähinnä mielessä vain lääkärin kiireinen ja välinpitämätön asenne.
Onneksi saan rauhassa lukea patologian lausunnon ja samalla muodostaa ajatuksen, mitä tämä kaikki nyt tarkoittaa omalla kohdallani.
Lausunnossa kysymyksen asetteluna "Vasemmmalla soliskuopan rajalla pyöreä 10mm runsaasti suonitettu imusolmukekonsistenttinen muutos.", luen ensimmäiseksi. Jatkan eteenpäin: "Vasemmalta soliskuopasta ohutneulanäyte, jossa kohtuullisen heterogeeninen lymfaattinen solukko, jonkin verran on atypiaa." Googlaan. Atypiaa, siis poikkeavuutta. "Blastimuotoja löytyy ja yksittäinen RS-solun kaltainen solu löytyy slingaamalla." - Tarkoittaako RS-solu pahanlaatuista solua? "Metastaattiseen prosessiin ei ole nähtävillä." Varmistan taas kaikentietävän googlen avulla. Kyllä metastaasi on etäpesäke.
Jatkuu... "Lymfaattisessa solukossa on sytologinen atypia. Lisäksi anatominen lokalisaatio on sellainen, että suurentuneet imusolmukkeet ovat jo sen vuoksi epäilyttävät." - Jaiks, tämä on pahassa paikassa...
Lopussa tulee varmuus, että yöunet voin sittenkin menettää: "Löydös on malignisuspekti ja lymfooma tulee jatkotutkimuksin poissulkea." - Siinä se lukee, niin että päivänjatkoja vaan joo, toden totta, sinullekin työterveyslääkärini.
Kun saan lausunnon luettua, kirjaudun ulos omista tiedoistani ja suljen työkoneelta kaikki loput auki olevat ohjelmat. Katkaisen yhteydet ja virrat koneesta. Sitten soitan ääni väristen miesystävälleni ja kerron nopeasti henkäisten mielenpäällä pyörivät ja päällimmäisenä olevat asiat. Varmistan vielä, että lähteehän hän kuskiksi ja kädessäpitelijäksi, mukaan, minun kanssani jatkotutkimuksiin, kun hiihtolomareissultaan kotiin ehtii. Tottakait hän lähtee. Lomapäiviäkin vielä paljon jäljellä.
Kello ei ole ihan vielä neljä, niin seuraavaksi soitan kummitytön äidille. Ääni värisee vähän ja olen vielä järkytystä täynnä, mutta silti pystyn jotensakin puhumaan. Ehkä normaalia sekavampi on selostukseni, mutta hän ymmärtää varmaan äänensävystänikin, etten minäkään voi uskoa todeksi, miten lääkärinsoittoaika sillälailla meni. Ihan noin niinkuin omasta mielestänikin aika kamala puhelu. Ja kuinka tässä nyt tulis olla... Pahanlaatuista epäilyä joo ja yöunia ei kannata menettää. Emme pysty muuta kuin toteamaan, ettei toivoa silti menetetä, nyt lähdetään sitten tutkimaan lisää. Katsotaan eteenpäin.
Saan puolimustan banaanin syötyä ja vaatteet vaihdettua. Lähden autolla ja maski kasvoilla hakemaan toista ystävääni auton kyytiin. Käymme miesystävän luona tarkistamassa onko kaikki hyvin ja postilaatikon tyhjentämässä. Siellä se sitten taas purskahtaa suustani ulos. Samat asiat, mutta en tiedä vieläkään, miltä tässä kohtaa tulisi tuntua.
Päästän ystäväni sisälle selaamaan sanomalehdet ja itse vähän ärtyneenä metallilapion kanssa hakkaan jäisemmäksi muuttuneita lumikinkaleita miesystävän pihaliittymässä. Siihenkö sen lumiauraajan ne piti saada työnnettyä, ei tästä autolla läpi pääse ilman, että autonpohja menee. Outoa, kun onkin tiukassa nämä kinkaleet tälläkin pienellä pakkasella. Ihme tapahtuu...traktori on vielä kulmilla ja tulee avukseni karhuamaan puolet kinkaleista pois. Mielessä ailahtaa myös kiitollisuus kaiken epäuskon jälkeen.
Lähdemme pian paluumatkalle ystäväni kanssa. Ajan hänet kotiinsa ja jatkan itse matkaa omaani. Nopeasti käyn suihkussa ja nautin vielä pientä iltapalaa. Samaan aikaan hetken tuijotan ajankohtaisohjelmaa ykköseltä. Siellä korona-asiaa taas. Päätän luovuttaa ja suljen telkkarin. Melko ajoissa otan kirjan kainaloon ja menen sänkyyn lukemaan. Kirja vie ajatukset mennessään ja olen hetken sen ajassa, kunnes silmäluomet alkavat väkisin painua kiinni. Yöunia en tainnut, väsynyt, sittenkään, ainakaan kokonaan, menettää...
Kommentit
Lähetä kommentti