Pääsiäinen on jo vietetty. Yksi pyhien jälkeinen arkinen työpäiväkin takana. Sitten se tulee, leikkauspäivä. Aamulla kello soi ensimmäisen kerran klo 4:35. Varmistusherätys klo 4:45. Olisihan sitä unta pidempäänkin voinut olla, kuin vajaa viisi tuntia. Yllättävän pirteä kuitenkin mielestäni olen tilanteeseen nähden.
Avaan radion ja pesen hampaat. Syödä ei ole enää voinut eilisen illan jälkeen. Juodakaan ei saa enää viiden jälkeen. Hammaspesulla siis vain vähän huuhtelen suuta, enkä juo lasillista, jopa kahta, vettä kuten yleensä teen aamuisin ensimmäiseksi. Sitten pienen hetken pakkailen varusteita "toipilaslomanviettoa" varten ennenkuin painun suihkuun. Toipilaaksi on tarkoitus matkustaa miesystävän luo, jossa hän saa vahtia, passata ja paapia minua Kotkasta kotiututumisen jälkeen.
Suihkuttelen ehkä pidempään, mitä olisi tarvis, mutta kun ei ollut vielä kiire. Sen jälkeen perusrasvailut ja edellisiltana esiin kaivettujen löysien ja mukavien vaatteiden pukeminen. Pari kertaa tekee mieli purskuttaa vettä suussa, hammaspesun ja suihkun jälkeen suu tuntuu aina kuivalta. Ystävä laittaa viestillä klo 5:47, että on lähdössä liikkeelle. Vajaa 10 minuuttia myöhemmin, klo 5:56 ilmoittaa olevansa pihassa. Hyppään kyytiin päivän jo valjetessa ja matka alkaa. Varsinainen elämysmatka, uskon.
Yöllä on ollut pakkasta ja aamu vaikuttaa kirkkaammalta kuin edellisenä päivänä. Matkalla auton liikkuessa kohti etelää yritän kuvata aamuruskon kirjavoittamaa taivasta, se näyttää värikkäältä vaaleanpunaisen, oranssin ja kullansävyissä. Tummana maisemaa ja horisonttia halkovat puunrungot vilistävät silmissä, kun yritän tarkentaa kuvaa. Saan ehkä yhden tai kaksi hyvää kuvaa otettua.
Surkuttelen vielä, kun ystäväni täytyi lomapäivänään herätä näin varhain, mutta itse hän ehdotti kyytiä tarjoavansa, joten olen kyllä isosti kiitollinen tästä mahdollisuudesta. Eipähän tarvitse jännittää kulkemistaan, vaan yrittää nauttia matkasta, kun auto rullaa valtatietä.
Perillä keskussairaalan pääsisäänkäynnin yhteydessä olevassa parkissa olemme noin klo 6:45. Vielä puoli tuntia aikaa Toiko-yksikön ilmoittamaan kutsuaikaan, klo 7:15. Vähän ramaisee, mutta kuitenkin pirteähkö olo. Hassua, kun olen viime aikoina ollut myöhemmin hereillä ja ajoissa ylhäällä ja nukkunut kait vähemmän kuin mitä tarvitsisin, niin aina kun olen yöaikaan kesken unien herännyt, niin pää on ollut samantien kartalla ajassa ja paikassa. Sitä se kait on, myös, se jännitys ja virittynyt tila.
Lähdemme pääovesta sisälle. Taas aulassa istuu vartija pöydän ja käsidesipullojen takana. Toivottaa reippaasti huomenta kysellen, minne olemme matkalla. Ystäväni, puheliaampana, ehtii vastaamaan olevansa vain saattamassa ja minä saan suustani puristettua huomenet ja Toikoon. Vartija hymyilee nousseen auringon lailla ja kehottaa suuntamaan ensin kohti ilmoittautumisautomaattia ja sitten seuraamaan käytävään merkittyjä vihreitä palleroita. Kiitän. Reitti on kuitenkin hyvin muistissa ja tuttu, eihän viime kerrasta ole kuin pari viikkoa. Kaikki on käynyt niin nopeasti.
Käymme ystäväni kanssa vielä yhdessä wc-tiloissa, minkä jälkeen hän lähtee kotimatkalle ja minä jään automaatille ilmoittautumaan. Hengitän muutaman kerran sisään ja puhallan ulos. Mielessä käy ajatus, että miltähän tässä kohtaa pitäisi tuntua. Olo on suht rauhallinen, mutta odottava.
Käytävällä ei ole juurikaan liikettä ja nopeasti olen Toiko-yksikön ovella ja painan ovenavauspainiketta seinässä. Ovi avautuu ja siitä taas aukenee uuden näköiset tilat. Odotusaula on heti jyrkästi oikealla ja siellä on jo kaksi minua iäkkäämpää naista istumassa. Toivotan heille huomenta ja etsin vapaina olevista tuoleista sen, mistä voi samalla silmätä katonrajaan asetettua tv-ruutua ja siellä menossa olevaa aamutv-lähetystä. Aiheet pyörivät korona exit'in ja Yli-Viikarin tapauksen ympärillä. Näppään muutaman viestin puhelimella, herätän niillä miesystävän ja ehkä kummitytön äidinkin. Kommentoin myös kuskiystäväni kuvan muodossa olevaa tilapäivitystä. Aula alkaa täyttyä muista saapuneista ja kello ehtii jo lyödä 7:15 ennenkuin kuulen omaa nimeäni kutsuttavan.
Nopeasti nousen ja ilmaisen olevani paikalla. Hoitaja ja hoitajaharjoittelija esittäytyvät ja lähtevät johdattamaan minua peremmälle valmisteltavaksi. Käydään läpi heidän kanssaan päivän aikataulua, katsotaan puettavat suloiset marjapuuronväriset leikkausvaatteet, joita saan hetkeksi jäädä vaihtamaan. Sitten he jo palaavat takaisin ja aletaan vielä kysellä esitiedot kuntoon. Tärkein kysymys "Oletko ollut syömättä ja juomatta?". Kyllä vain. Ja janottaisi jo nyt, kyllä. Oikeaan ranteeseeni saan omilla tiedoillani varustetun tunnistusrannekkeen.
Erikoistuva lääkärini ehtii myös käydä siinä vaiheessa ja hän käy kiinni kaulaani kysellen, onko voinnissa ollut muutoksia. Ei ole ollut uutta voinnin suhteen ja olen hyvilläni, että olen nyt jo tässä, kohta operoitavana. Lääkäri tutkii kaulaa vähän pidempään, etsien pattia ja hämmentyneenä toteaa, että "Tämähän on täällä piilossa ja sehän on pienentynyt..." - Onkohan se hyvä asia, mietin, mutta kysymys ei tule ääneen ulos. Hoitajaharjoittelija yrittää kiriä kysymyksiä loppuun, mutta leikkaushoitaja pyörähtää jo paikalle kysellen minua saliin. Nopeasti esitiedot päivitetään loppuun kokeneemman hoitajan kanssa ja sitten suojatossukoiden kärjet eteenpäin ja nokka kohti leikkausosastoa ja salia numero yksi. "Ei sen enempää, eikä vähempää, numero yksi", vitsailen hoitajalle puujalkojani. Oven takana vielä melkolailla uutuuttaan hohtavat tilat ja laitteet. Kauankos se tämä osasto onkaan nyt ollut käytössä kyselen hoitajalta, joka vastaa noin vuoden päivät ja heittää hänkin hymyä äänessään, että saatiin tilat tälle vuosituhannelle, että kyllä täällä nyt kelpaa tehdä töitä.
Saan hetken seisaallani ihailla näkymiä, kunnes minut makuutetaan pitkälleni ja valmisteluja jatketaan. Kiinnostuneena kyselen verenpainemittauksen tuloksia, aikamoinen mittaustulos: 160/78. Ehkä elämäni korkeimmat lukemat, totean hoitajalle, joka vastaa että se kuuluu aivan asiaan. No, näinhän se on.
Varmistellaan edelleen, etten ole syönyt tai juonut. Hoitaja yrittää tehdä oloni mukavaksi, kysyy salin lämpötilasta onko se sopiva. Mielestäni se on vähän viileä, mutta luulen, että se on parempi niin. Hän kuitenkin sanoo hakevansa minulle lämpöpeitteen, että on mukavampi olla. Käydään läpi lääkitykset, allergiat ym. Hoitaja kysyy pahoinvointitaipumusta, mihin joudun vastaamaan myöntävästi, että lapsena minulla oli usein matkapahoinvointia. Sitten se mystisesti katosi joksikin ajaksi isompana ja aikuisena, mutta nykyään taas joskus sitä ilmenee, että mieluiten matkustan etupenkissä, enkä todellakaan pidä hurvittelusta huvipuitossa, vaikka minulla tämä ranneke onkin. - Ääh... Mistä nämä ontuvat puujalat oikein tulevat...
Vielä ennen kuin hiljalleen olen valmis, suustani pomppaa yksi puujalka. Kyselen hoitajalta, että kun he potilaita valmistelevat, eikö heitä koskaan nukuta. - Hirveä, miten huono läpänheitto, hoksaan heti ja pyytelen jo vuolaasti anteeksi näitä onnettomia puujalkojani. Hoitaja rauhoittelee, että kaikenlaista sitä yleensä näissä tilanteissa tulee potilailta, eikä tämä hänen mielestään ollut edes pahimmasta päästä. - No, onneksi, totean ja samaan hengenvetoon kysyn, saaden vastauksen kellon olevan noin 8:10. Olen selvästikin kadottanut ajantajuni. Ymmärrän, että asiat vain etenevät. Nukuttavaa lääkäriä ei kuitenkaan näy, häntä aletaan kuulutella saliin yksi. Tuijotan kattoa ja odotan. Sitten vähän yllättäin ja yks kaks pääni yläpuolella pyörähtävät maskin peittämät kasvot, mutta hymyilevät silmät ja lääkäri sanoo "Terve!" Sitten he jatkavat keskustelua hoitajan kanssa ja miettivät anestesian ainemääriä. Ymmärrän, että nyt on kyse siitä paljon puhetta herättäneestä painostani ja huikkaan tämänhetkisen elopainoni ilmoille. Sen mukaan sitten mennään. Hoitaja kehottaa hengittämään happea maskista muutaman kerran ja sitten lääkäri lataa nukutukset. Ehdin toivottaa "Hyvää yötä!" ja kuulla hoitajan vastaavan "Ja kauniita unia!" - Ja sitten pimenee...
Siitä luullakseni noin puolitoista tuntia myöhemmin seuraava asia, mitä tajuan, on se, että silmäluomeni painavat lyijynraskaina, enkä saa silmiäni avattua, vaikka kuulen vierestäni hennon äänen "Ota tästä särkylääkettä. Noin. Ja sitten kulaus vettä päälle. Ihan pieni vain." Ja sitten taas hetki tai pidempi tyhjää, kunnes havahdun ja kuulen ympäriltäni ääniä. Saan silmäni siristettyä auki, vaikka en juuri jaksaisikaan. Hoitaja on heti kysymässä, onko kaikki hyvin. En osaa sanoa, totean vain, että väsyttää ja ihan pöpperössä olen. Hiljalleen tajunta kohoaa, mutta olo on kuitenkin varsin unelias. Hoitaja ehtii jo käydä kertomassa, että olin voinut pahoin ja kysymässä, haluanko jo välipalaa. En todellakaan halua, olen vielä melkein unessa! Mietin, että pitäisikö tässä vaiheessa olla jo virkeämpi ja saan vaimeasti kysyttyä mitä kello on. Oliko se todella minun ääneni, miten kurkkukin tuntuu niin kurjalle. Jostain kaukaa kuulen vastauksen "Kello on noin kymmenen."
Se on siis tehty, ajattelen ja yritän reipastua, vaikka tuntuu, ettei voimia oikein ole. Sitten hoksaan, että erikoistuva lääkäri seisoo vasemmalla puolellani ja tervehdyksensä jälkeen kyselee, mikä on vointini. Vastaan hänellekin että väsynyt ja edelleen aika unelias, tai pöpperöinen. Lääkäri katsoo asiallisen ystävällisesti ja kertoo, että patti saatiin kokonaisuudessan poistettua tutkittavaksi. Se oli todellakin pienentynyt ja siihen päästiin olankohottaja kiertäen käsiksi "Vähän piti kiertää..." Kysyn tikkien määrää ja lääkäri sanoo niitä olevan sisällä sulavia neljä ja pinnassa viisi. - Kääks, niin monta, vaikka patti on pienentynyt... Lääkäri sanoo, että tuloksia saataneen noin viikon kuluttua, jolloin on soittoaika sairaalasta. Ehdin ajatella, että eikö sitä meeting'iä tulekaan, mutta taaskaan en saa sitä ääneen sanottua, vaan totean, että melko pianhan ne tulokset sitten tulevat. Kysyn myös sairausloma-asioista, ja lääkäri vastaa, että viikko kirjoitetaan, eli tikkien poistoon asti. Siinä vaiheessa viikko tuntui ajatuksena varsin pitkälle ajalle. Ennen lääkärin poistumista ehdin häntä kiitellä hyvästä yhteistyöstä ja siitä, mitä hän on eteeni tehnyt tähän asti. Lääkäri vastaa toivotellen toipumista ja hyvää jatkoa.
Hetikohta hoitaja pyörähtää kysellen olisiko nyt välipalan aika. En koe nälkää, janoa vain, ajattelen, mutta urheasti vastaan että voisihan sitä kokeilla. Hoitaja esittelee vaihtoehdot sämpylän kaveriksi. Vastaan valitsevani kahvin pienellä tilkalla maitoa ja omenamehun sämpylän kavereiksi. Pyydän myös vettä. Nopeasti välipala on vieressäni ja minut kohotetaan istuma-asentoon. Alan varovasti kurottaa kohti sämpylää ja otan ensimmäisen haukkaisun. Se ei maistu suussani erityisen hyvältä, mutta ei pahaltakaan, joten otan varoen toisenkin suupalan. Nieleminen tuntuu vaikealta, se sattuu tai aristaa. Sama on kahvin ja omenamehun kanssa, nekin tuntuvat kurjalle nielussa. Veden juon ehkä liiankin nopeasti, perään kippaan omenamehun ja vielä pari suupalaa sämpylästä ja kummankin palan perään kahvitilkka kulautellen. Koska minulle ei välipala maistu, en syö väkisin.
Nuokun istuvassa asennossa ja yritän ymmärtää maailmanmenoa, miksi tämä pökerryttäminen ei vaan vieläkään poistu, ehdin ajatella. Kuin myös tajuta, että päätäni särkee. Sitten mietin, olisiko parempi olla pitkällään ja ajattelen jo pyytää hoitajaa laskemaan minut takaisin pitkälleni kunnes tajuan, että minua oksettaa. Ehdin varoittaa hoitajaa, että taidan voida pahoin. Nieleskelen ja ikuisuudelta tuntuvan hetken kestää, että hän saa pahvisen kaarimaljan eteeni ja jo vain yökkäys kouraisee syvältä vatsanpohjasta. Sama toistuu uudelleen ja samalla siunaamalla hetkellä päänsärky tuntuu suuresti helpottavan, vaikka inhottaakin, sillä samassa tajuan, ettei kaarimalja ihan ehtinyt ajoissa. Oksennusta on rinnuksellani ja leikkauspaidan hihassa. Tajuan myös, että hoitajaa selvästi harmittaa, mutta asiallisesti toteaa, että eipä mitään hätää, hän vähän päällimmäisiä siistii ensin, sitten vaihdetaan vaatteet. Hetken päästä hän on jo poissa ja minua jotenkin nolottaa ja myös inhottaa, vaikka kaikki tämäkin kuuluu mitä ilmeisimmin asiaan, vaikkakin yksilöllistä onkin.
Joku lääkäriä muistuttava, en-tiedä-kuka, ehtii pyörähtää verhon raossa ja kysyä miten menee. Vastaan nolona, että voin pahoin ja minulla on välipalat paidan rinnuksilla. Vastaukseni ilmeisimmin karkotti hänet nopeasti takaisin toiselle puolelle verhoa ja jo taas näkyy liikettä, kun hoitaja kiikuttaa vaihtovaatteita. Uutterana hän auttaa ne ylleni. Housutkin menevät vaihtoon, sukat sentään säilyivät. Kun minulla on puhtaat ylläni, tajuan pahoinvoinnin parantaneen oloani ja olen jo virkeämpi. Leikkausosastolta tutun näköinen hoitaja poikkeaa näyttöruutuni äärellä ja sanoo myötätuntoisesti, että sinähän taisit varoittaa pahoinvointitaipumuksestasi. Myönnän asian ja pyydän, josko saisin lisää vettä. Hän käy hakemassa ja lisää nesteen virtausta tipassa, sanoo, että minullahan taitaa olla nestehukkaa. Niinpä niin... Vesisusi. - Ajattelen vain, enkä siis saa tätä vanhaa ja minulle nostalgista puujalkaa ääneen ulos arasta kurkustani. Hän säätää tippaa ja sanoo, että voin vielä rauhassa huilailla hetken. Saan joltain hoitajalta leikkausta koskevan epikriisin, haavan kotihoito-ohjeita sisältävän paperin, sairauslomatodistuksen, infektioilmoituslomakkeen ja muutaman vahvan kolmiosärkylääkkeen sanallisten ohjeiden kanssa. Hän kertoo myös Burana- ja Panadol-reseptien olevan sähköisenä apteekissa.
Tipan valuessa kanyylin kautta suoneen seurailen heräämön tapahtumia. Jossain seinällä erotan kellon, se on jo yksitoista ja jo kohta vartin yli. Kuulen jossain hoitajan puuskahtavan "Tänne tarvittaisiin lisää tilaa..." Siinä vaiheessa vilkaisen tippapussia, se on melkein tyhjä, olokin aika hyvä, niin päätän ryhdistäytyä ja pyytää pääseväni vessaan. Hoitajani irrotettuaan tipan, saattelee minut sinne, kun on ensin myös tuonut silmälasini takaisin. En pyörry, mutta vähän laahaavaa on askeltamiseni. Saan kuitenkin itseni takaisin sängyn luo ja seison siinä sängyn vieressä. Tekisi mieli istua, mutta en jaksaa kurottaa itseäni sängyn reunan ylitse.
Hoitaja tarkistaa ruudulta lääkärinkin jo käyneen ja pian voimme jo alkaa miettiä kotimatkaa. Kysyy, onko minulla kyytiä tai ketään vastaanottamassa kotona. Kerron, että ystäväni, lomalainen, on luvannut tulla seurakseni kotiini, mutta kelataksilla täytyisi kotimatka, viitisenkymmentä kilometriä, taittaa. Hoitaja ilmoittaa toiselle hoitajalle Toiko-yksikköön, että hän lähtee tuomaan sinne takaisin ja tilaa minulle taksin noutamaan sieltä. Kylläpä leikkausoperaatiosta toipuva saa paljon huomiota, hetkeäkään ei tarvitse olla yksin.
Toiko-yksikön puolella hoitaja vielä kysyy onko kyytini saapunut, mihin kerron, että minulle on jo heräämön toimesta tilattu kelataksi. Vaatteeni ja varusteeni löytyvät ja saan kuin saankin sen hetken olla yksin, kun vaihdan omani ylleni. Olo on vähän hutera, mutta ihan kohtuullinen. Seinällä olevasta kellosta tarkistan sen olevan noin puolipäivä. Ilmoitan ystävälleni nopealla viestillä klo 12:09 pukevani vaatteita ja ja olevani pian jo taksissa. Vielä viestillä varmistan, että hän on odottamassa, kun tulen kotiin, noin yhdeltä. Viestien vaihdon jälkeen vaapun käytävälle ja huomaan, että tuossahan tuo kuljettajani varmaankin on. Kysyn, että odottaako hän kenties minua. Naurahtaen hän vastaa, että jotakutahan hän odottaa. Pari yksikön hoitajaa vilkuttavat perääni toivottaen hyvää kotimatkaa ja toipumista. Taksikuski kulkee rinnallani kohti pääovea. Samalla hämmästelee, miten siellä on erinäköistä, että hän oli lähes eksyksissä tullessaan minua hakemaan ja yllättäin hän luuli jo pääsevänsä leikkaussaliin asti ihan noin vain, ilman että kukaan kyselee millä asioilla hän liikuskelee. Toden totta, melko luottavaista, mutta myös erikoista se.
Päädyn taksin etupenkille ja niin alkaa kotimatka. Kuljettaja pitää keskustelua yllä. Kertoilee luontoharrastuksistaan ja lintubongailuistaan, sekä Ranskan vuosistaan ja mainitsee olevansa unelma-ammatissaan tässä palveluammatissaan, ym. jne. Matka sujuu siis ihan leppoisissa merkeissä, eikä minunkaan olossani ole valittamista. Olo ihan ok. Salaa vilkuilen kelloa taksin navigaattorinäytöltä. Arviot kotiintuloajasta pitävät hyvin kutinsa, nappiin meni, eli lähes tasan klo 13 olen kotipihassa, taksinkuljettaja kyselee ovea, mutta sanon, että ei hätää, sillä postilaatikon vieressä näkyi jo olevan seurakseni tuleva ystäväni, joka on saanut autonsa parkkiin vain hetkeä aikaisemmin. Vilkaisen taksamittaria, se näyttää noin 110 euroa, mutta omavastuuna siitä minulle jää maksettavaa 25 euroa. Pankkikortti vilahtaa lukijalla ja kuljettaja tulostaa varmaan kilometrejä tai euroja vastaavan mittaisen kuitin. Nopeasti hän on jo etuovea minulle avaamassa vuolaasti toivotellen hyvää jatkoa, kun samalla itse kiittelen kyydistä.
Kaivelen avaimen kassistani ja samalla vaihdamme jo päällimmäisiä kuulumisia ystäväni kanssa. Hän oli ottanut pitkät unet heti kotiin takaisin päästyään. Just ja just ehti kaupassa käydä ennen minun luo saapumistani nyt. Minulla oli kaikki puudutusaineet vielä vaikuttamassa ja leikkauksen jälkeinen kupliva olo. Juttua tulee ja toimimaan käyn heti sisällä. Alamme syödä ystäväni tullessaan tuomia salaatteja. Olin toivonut tonnikalasalaattia, minkä saankin melkein kokonaan syötyä. Keitän meille kahvit jälkiruuaksi. Ystäväni oli ostanut myös pieniä pussipuusteja, joista maistan yhden. Jossain välissä koitan soittaa esimiehelleni kertoakseni sairauslomasta ja sen pituudesta, mutta hän ei vastaa. Hän soittaa hetkeä myöhemmin takaisin ja saa ne kuullakseen. Sitä ennen olin jo ehtinyt varata työterveyteen ajan tikinpoistoa varten. Onneksi on tämä sairaanhoitajan antama hoito meillä sopimuksessa, niin ei tarvitse mennä terveyskeskukseen. Näin se homma etenee.
Siinä jutellessamme ystäväni saa puhelun enonsa vaimolta, joka ilmoittaa enon menehtyneen. Käymme sitäkin tapahtunutta läpi ja juomme samalla kahvia. Jossain vaiheessa kolmen aikoihin miesystäväni soittaa ja ilmoittelee jo pian saapuvansa. Hänen saavuttuaan kertailen yksityiskohtia leikkauspäivän kulusta. Istumme hetken yhdessä ystäväni ja miesystäväni kanssa, kunnes alamme tehdä lähtöä toipilaskotiin. Ajamme sinne apteekin kautta. Olen edelleen melko keveällä tuulella, eikä mihinkään koske, mutta perillä toipilaskodissa taas kahvikupin ääressä istuessani noin viiden aikoihin tajuan, että nyt taitaa alkaa puudutus poistua. Nopeasti nappaan tuplasärkylääkkeet ennenkuin kipu ehtii hyökätä päälle. Kello 17:09 lähetän vielä kiitosviestiä ystävälleni hänen avustaan ja surunvalitteluja enonsa poismenon johdosta. Viestiin kirjasin myös, että nyt alkaa puudutusaine lakata.
Tavoitteenani on illalla kiertää kortteli ympäri happea haukaten mieystäväni kanssa, mutta kummasti se sohva vetää puoleensa ja makailenkin illan vain se selässäni. Kännykkä sitä vastoin istuu kädessäni kohtuullisen hyvin ja surffaan sillä nettiä, lähettelen joitakin viestejä, surffaan lisää sekä katselen fb-päivityksiä ja pelaan sanapeliä. Olo ehkä vähän liian yliaktiivinen. Miesystävä onneksi passaa minulle iltateetä, kun saa ensin tehtyä pienen kuntosalitreenin ja iltahappihypyn ihan itsekseen. Minä soitan sillä välin vielä ystävälleni, käyden läpi hänen ja omia kuvioitani. Onpa ollut vaiheikas päivä. Ei sitä oikein ymmärräkään, miten vaiheikas.
Illalla otan minimaalisen suihkun varoen kastelemasta kaulaani. Hammaspesun jälkeen hiivin kohti sänkyä ja kun valot sammutetaan, niin väsymyksestäni huolimatta uni ei tahdo tulla, edelleen on kierroksia käyvä olo, mikä sitten etukäteen varoittamatta purkautuu pieniin kyyneliin. Enkä edes osaa tarkalleen nimetä, mikä minua oikein itkettää. Onko se helpotusta vai huolta, vai silkkaa yliväsymystä. Kyyneleet kuivavat kuitenkin melkein yhtä nopeasti kuin alkoivat valua. Vielä jotain juttelemme, yritämme molemmat rauhoittua. Jonkun ajan päästä kuulen vierestäni tuhinaa. Miesystävä taisi nukahtaa. Minä vaan vielä valvon. Ajatuksia tulee ja menee, mutta en oikein saa kiinni. Jossain vaiheessa minäkin nukahdan.
Kommentit
Lähetä kommentti