Päivä #1
Ekaa yötä varten olin yöpöydälle varannut vesilasin keralla särkylääkettä, niin ettei tarvitse lähteä unitokkurassa niitä hakemaan mistään, vaan tarvittaessa ovat heti saatavilla, ihan siinä käden ulottuvilla. Joskus kahden pintaan olinkin ne napannut.
Leikkausta seuraavan päivän aamuna havahduin hetkeä ennen päivän valkenemista. Kuuntelin hetken paikallaan maaten kuulostellen tuntemuksiani, käytännössä lähes hiljaisuutta, kunnes havaitsin vierestäni tuhinaa. Hyvä, että miesystävä nukkuu ehdin ajatella, kunnes sitten aamu voitti yön, aamun valkeus, hetki ennen auringonnousua saapui ja samalla hetkellä linnut alkoivat vimmatusti laulaa. Muistan hetken elävästi ja samalla koin vahvasti olevani elossa, vaikkakin ehkä vielä jossain lääketokkurassa tai ainakin puoliksi unessa. Mene ja tiedä, hetken olin hereillä, kunnes nukahdin uudelleen. Myöhemmin aamulla sain herätyksen puurolle ja kahville.
Aamupalan syötyäni siirryin edelleen pötköttämään miesystävän sohvaa. Aamupäivällä viestit sinkoilivat vielä lomaansa viettvälle kuskiystävälleni sekä kummitytön äidille, joka myös sitten soitti minulle ennen puoltapäivää. Monipolvisesti keskustelimme tapamme mukaan ja monivivahteisesti muistelin edellispäivän tapahtumia hänelle. Jossain vaiheessa miesystävä käy naapurihuoneesta huikkaamassa, että hän ei pysty keskittymään kirjallisiin töihinsä, kun minä pulputan ja porisen kuin papupata. Olikohan anestesian yhteydessä annettu jotain lörpötevirkistettä? Vaiko sittenkin edelleen jossain tokkurassa.
Puhelun jälkeen keksin, että alankin kuvata joka päivä kaulan aluetta ja oikean käden kämmenselkää, missä oli kanyyli. Se nimittäin oli hyvinkin musta ensimmäisenä päivänä, suorastaan komea. Niistä kuvista voisi sitten jälkeenpäinkin seurata, miten toipuminen toimenpiteestä edistyy.
Ikkunasta katsoen keväisen oloinen ensimmäinen toipilaspäivä kului sohvaa selässä pidellen ja pieniä mikrounia torkahdellen. Välillä aina piti tarkistella puhelinta ja päivitellä tilannetta viesteillä ja fb-päivityksillä.
Alkuillasta miesystävä lähti etätyöpäivän jälkeen hiihtämään Lahteen. Minä keräsin siinä vaiheessa vielä voimiani, mietin menenkö ulos ollenkaan, vaikka oli kaunis ilta. Sitten päätin tsempata ja jaksoin juuri ja juuri pieneksi hetkeksi ulos. Kävin ulkona kävelemässä korttelin ympäri, eli noin parinkymmenen minuutin happihyppely. Soitin samalla kävellessäni ystävälleni Hesaan, joka sai toimia etätaluttajana ja -varmistajana, etten pyörry matkalla. Sillä ottipa se, hyvin rauhallinen happihyppykin, koville! Vaikka vauhti ei ollut mistään kotoisin, niin silti olin aikalailla puhki takaisin sisälle päästyäni.
Miesystävän palattua olin jo käynyt varovasti suihkussa ja malttamattomana odottelin, että yhdessä voimme tarkistaa haavan tilannetta sitä peittävän lapun alta. Kun se hetki sitten koitti, että sain lapun poistettua ja peilistä katsottua, oli yllätys melkoinen. Olin lähes järkyttynyt näkemästäni! Siinä ne lepäsivät, viisi pientä vaaleanpunaista porsasta rivissä, mustat tikit karsinoiden välissä. Kuin palvikinkkua olisi katsellut, oli ensimmäinen ajatus. Olin ehkä yllättynyt siitä, että haava oli niinkin valtava, vaikka kaiken kerrotun perusteella tiesinkin, että "vähän piti kiertää" ja että patti oli pienentynyt. Miesystävän kommentti näkemästään työn jäljestä, oli "Taisi tekijä olla enemmän kirvesmies, kuin puuseppä."
Tottahan otettua kuvaa piti jakaa myös lähimmille, eli kuskiystävälle ja kummitytön äidillekin kommenttien saamiseksi. Kummitytön äidin viesteissä "Oikein kurkunleikkaaja ollut asialla." ja "Mutta ei paha ollenkaan, sopivasti katu-uskottavuutta!" kirvoittivat kunnon hytkynaurut meille. Samaan aikaan sattui mahaan, haavaan ja jokapuolelle kroppaan, mutta kylläpä nauru teki hyvää.
Myöhemmin illalla halusin kuitenkin saada uudelleen haavan peiteltyä kanssani nukkumaan, kun olin ensin taas napannut särkylääkettä.
Päivä #2
Perjantai valkeni harmaampana kuin torstai. Olo oli jotenkin harmaampi ja nuhjampi kuin edellisenä päivänä. Olin nukkunut yön paremmin kuin edellisen, mutta silti enemmän väsynyt, enemmän koskeva ja enemmän aikaansaamaton. Ei oikein saanut mitään tehtyä, aloitettua, tai ryhdyttyä. Taisinpa aamupäivällä ottaa sairausloman ekat viralliset päiväunoset suihkun ja kuvaussession jälkeen. Puudutus oli poistunut ja kaulan alue selvästi kaikkialta kosketusarka, kuin myös kämmenselässäkin oli jotain tuikintaan viittavaa havaittavissa. Kurkkutuntemuksia oli myös edelleen ja lähinnä omaan korvaan tuntuvaa ja kuuluvaa äänen käheyttä, koin vaikeutta niellä ja paikoin puhua (voi mikä harmi). Leikkaussalissa maskin kautta nautittava happi ilmeisesti tulee ulos hassuna äänenä ja hengitysputkiko se raastaa vielä poistettunakin.
Miesystäväni hoiti aamiaiset, kattoi lounaat, keitti päiväkahvit ja iltateet, voiteli voileivät ja selkäni perusvoiteella. Hän hoiti myös kauppareissun viikonloppua varten, niin että minä saatoin vain olla, vaikka olin ajatellut samalla kauppareissulla jo hakevani oman autoni kotoa.
Koko kroppa tuntui jotenkin kolottavalta sohvalla makoilun ja puudutuksien poistumisen jälkeen. En voinut ajatellakaan, että toipuminen on tällaista, tästä operaatiosta. Särkylääkkeitä nappailin ja olin hyvilläni ajatuksesta, että vielä on viikonloppu ja sen ylikin vielä pari päivää aikaa toipua ennen työhönpaluuta. Uloskaan ei tarvinnut vaivautua, tylsää tylsempi takatalvi iski ja aikamoinen myräkkä, siis pyryä ja tuulta oli koko illan, kun perjantai eteenpäin ehti. Fiiliksetkin vähän takatalven fiiliksiä.
Päivä #3
Sydänpäivä meni muistellessa leikkauspäivää tänne blogiin. Jännä, miten kuvat tulivat ja nousivat kuin elokuvissa ja sitten vain kirjoitin muistikuvani ulos. Tämä kirjoittaminen tänne blogiin on samalla muistiinmerkitsemistä sekä tilanteiden että asioiden nostattamien tunteiden käsittelyä, jotta mieleni pysyy mukana näissä perin kummallisissa ja uusissa vaiheissa.
Illalla, kun keli parani ja tuulikin jo tyyntyi, kävimme yhdessä rauhallisella iltakävelyllä, yhteensä noin neljäkymmentä minuuttia, minkä jälkeen saatoin suihkun jälkeen vain olla. Miesystävä kun huolehti jälleen minun nälän karkoittamisestani. Söimme grillilohta ja salaattia ja sepä maistuikin jo melkoisen hyvälle, vaikka edelleen syöminen ja juominen sattuivat kurkussa. On niin paljon mukavampi, maistuukin paljon paremmalle, kun toinen tekee.
Yöksi oli otettava vielä särkylääkettä, kun kaulassa tuntui kalvavaa ja painostavaa tunnetta sekä tikeissä kiristymistä tai kiristämistä. Kummallista oli sekin, että lämpöä on edelleen kropassa, mittaustulokset sitkeästi pysyivät pientä vaille 37 asteessa. Ajattelin siksikin myös, että särkylääkkeiden kautta saan paremmin parantumista edistävää unta. Se on niin tärkeää toipumisessa ja elämän normalisoitumisessa.
Kommentit
Lähetä kommentti