Näin se onkin. On syytä olla kiitollinen. Olla onnellinen. Silti kuitenkin tunteet on jollain tasolla, melko syvällä, piilossa, eikä osaa olla niin kiitollinen ja niin onnellinen, kuin ehkä pitäisi, ei ainakaan heti samoin tein. Tunteet tulevat jälkeenpäin. Yleensä silloin, kun alkaa muistella asiaa ja kerrata tapahtumia jonkun kanssa. Sillä nyt jo asiasta tietää jo useampi ihminen, kuin mitä alussa, kun näitä "valittuja" ei ollut kuin muutama ja tärkeimmät. Edelleenkin monella ei ole aavistustakaan miten minun kevääni kulki pikakelauksella kuuden viikon harppauksen eteenpäin.
Todellakin. Noin kuuden viikon matka patin löytämisestä tietoon, että kyseessä ei ole pahanlaatuinen patti on sellainen matka, ettei sitä oikein ymmärrä. Vieläkään, vaikka tätä kirjoittaessa aikaa on kulunut jo kolme ja puoli kuukautta.
On kuitenkin valtavan hienoa huomata ja omakohtaisesti todeta, että tällaisella hetkellä terveydenhuolto (työterveys ja julkinen) toimii. Melko saumattomasti. Eli kokoajan tapahtui, mentiin eteenpäin prosessia, jonkinlaista matkaa. Aina oli tiedossa seuraava etappi, mitä odottaa. Sitten yhtäkkiä ei olekaan, kun matka leikkaa kiinni, se katkeaa.
Minun matkani olisi voinut mennä vallan toisin. Patti olisi voinut olla jotain muuta, jolloin myös kuluva kesä, sekin olisi voinut mennä aivan toisin. Ei kuitenkaan mennyt. Muistan asian, muistan nuo kuusi viikkoa, kun katson arpea kaulassani. Yritän ymmärtää. Olla onnellinen ja kiitollinen. Aika ajoin jo olenkin.
Kommentit
Lähetä kommentti